Selkäkivut ja välilevynpullistumat ovat yhä yleisempi vaiva ja voivat pahimmillaan rajoittaa elämää. Itsekin kirurgin pöydällä käyneenä myönnän että pahimmillaan selkäkivut vaikuttavat paitsi liikunta- ja työkykyyn, myös mielialaan ja sitä kautta kaikkeen muuhunkin elämään. Eikä vain omaan elämään, vaan myös läheisten ja työkavereiden kun he joutuvat ns. vetämään rekeä puolestasi. On äärimmäisen turhauttavaa kun ei voi antaa täyttä työpanostaan jos joutuu vuoteen omaksi, mutta suurin taakka selkäpotilaasta on varmasti omalle perheelle kun masentuneena ja kärttyisänä todennäköisimmin päätyy tiuskimaan entistäkin pahemmin.
Kymmenen vuoden ajan välilevyt pyörittivät minun, perheeni ja pahimmillaan myös työyhteisöni arkea, kunnes tultiin siihen pisteeseen että ortopedini tarjosi enää ainoana apukeinoa suhteellisen invasiivista operaatiota jossa tulehduskipulääkettä laitettaisiin suoraan nikamien juureen. Olin ollut siinä vaiheessa jo puolisen vuotta kovassa kipulääkekouukussa. Puntaroin lääkärin ehdotusta pitkään, kunnes päätin että ihan sama mitä se vaati, kertokaa minulle mitä muuta voin tehdä päästäkseni tästä kivusta ja lääkekoukusta pois. Lääkäri epäröi, koska kuulemma harvoin potilaalla on riittävää pitkäjänteisyyttä hoidattaa itseään liikunnalla, mutta kertoi kuitenkin vaihtoehdoksi posturaalisen jumpan ja suositteli yhtä nimenomaista paikka ajossa fysioterapeutit vetävät jumppatunteja selkäpotilaille ja muille joilla on vastaavia ongelmia.
Siitä on nyt viisi vuotta kun aloitin Método Pilar Domínguezin, ja siitä päivästä lähtien koko perheen menot on aikataulutettu jumpan ympärille, niin merkittävä vaikutus sillä oli minun vointiini ja sitä kautta koko perheeseen.
Jumppa on hyvin rauhallista, pikkutarkkaa eikä sisällä mitään hyppyjä tms. jotka voisivat aiheuttaa iskuja selkään tai polviin. Jumppa muistuttaa baletin ja pilateksen sekoitusta, eli liikkeet tehdään rauhallisen musiikin tahdissa, kehon omilla painoilla ja suureksi osaksi seinän vieressä tankoihin tukeutuen. Lihaksia toki vahvistetaan ja tunneilla pääsee vähän hikoilemaankin, mutta merkittävä osuus tunneista keskittyy venytyksiin. Fysioterapeutin koulutuksen saanut ohjaaja tarkastaa jokaisen liikkeen yhteydessä kaikkien osallistujien asennon, ja huomiota kiinnitetäänkin erityisesti jalkaterän, polvien ja lonkan asentoon. Kuten YLE:kin eilen uutisoi (http://yle.fi/uutiset/3-9408601), on selkäpotilaan tehokkaampaa treenata jos ensin opettaa omalle “lihasmuistilleen” vartalon oikean asennon, ja vaarallisinta on oppia treenaamaan väärin, ilman asiantuntijan valvontaa.
Vähintään yhtä tärkeää kuin ohjaajan asiantuntemus, on hänen persoonansa. Jumpassa jaksaa käydä säännöllisesti kaksi kertaa viikossa vuosikausia jos ohjaaja on sopivan pikkutarkka ja osaa tartuttaa positiivisen otteensa liikuntaan myös oppilaisiinsa. Lopulta kaikki ovat uskollisia niille ohjaajille joiden tunnilta lähtee hymy huulilla.
Sinnikkyydestä ja säännöllisyydestä huolimatta kannattaa tähän elämänmuutokseen lähteä maltilla. Saattaa mennä kuukausia ennen kuin olo alkaa helpottaa. Itselläni lähti homma sujumaan liikkeiden oppimisen puolesta muutaman kuukauden kuluttua aloittamisesta, mutta niiden samojen liikkeiden hienosäätöä opettelen edelleen. Lopetin kuitenkin kipulääkkeiden syömisen samana päivänä kuin aloitin jumpan, enkä sen koommin ole joutunut nappaamaan kuin ihan satunnaisen buranan. Parasta on huomata kuinka huonoja päiviä tulee yhä edelleen mutta kymmenen kertaa harvemmin kuin ennen, n. yksi päivä vuodessa, kun ennen saatoin olla vuoteen omana jopa viikkoja vuodesta. Lisäksi erittäin harvoin vaaditaan lääkintään enempää kuin yksi 600 mg ibuprofeiini, puhumattakaan lihasrelaksanteista.
Huikeimmin konkretisoitui jumpan aiheuttamat positiiviset muutokset n. 2,5 vuotta jumpan aloittamisen jälkeen otetuissa röntgenkuvissa. Vaikka niitä oli otettu lähes vuosittain ja välilevyt näkyivät niissä aina yhtä tasaisen mustina, yhtäkkiä niissä alkoi näkyä vaaleaa ainesta, eli keskivartalon vahvistuksen ja venytyksen ansiosta nesteet olivat alkaneet palautua sinne mistä niiden jo luultiin iäksi kaikonneen.
Pahimpien kipujen aikoina, silloin ennen Pilar Domínguezin löytämistä, pidin epätodennäköisenä ja jossain määrin ahdistavana ajatusta mahdollisesta tulevasta lasten hankinnasta, koska saatoin vain kuvitella miten paljon kivuliaampi selkäni olisi paitsi raskauden aikana, myös lasta nostaessa syliin tms. Hulluimmissa kuvitelmissanikaan en olisi osannut kuvitella miten kivuttomasti raskaus sujuisikaan (jumppasin viikolle 41 saakka), ja nyt tuo 13-kiloinen kahvakuula roikkuu mukana ilman minkäänlaisia kipuja.
63€ kuussa on mielestäni todella pieni hinta siitä että saa elää kivutonta elämää. Lisäksi ajattelen mielelläni että elleivät selkäkivut olisi osuneet tielleni, en ehkä koskaan olisi omaksunut tätä liikunnallista elämäntapaa, josta varmasti on vielä valtavasti hyötyä kehon ikääntyessä ja muiden kremppojen ilmaantuessa.
Centro Pilar Domínguez
C/ Muntaner 326
www.institutopilardominguez.com