viernes, 20 de enero de 2017

Método Pilar Domínguez



Selkäkivut ja välilevynpullistumat ovat yhä yleisempi vaiva ja voivat pahimmillaan rajoittaa elämää. Itsekin kirurgin pöydällä käyneenä myönnän että pahimmillaan selkäkivut vaikuttavat paitsi liikunta- ja työkykyyn, myös mielialaan ja sitä kautta kaikkeen muuhunkin elämään. Eikä vain omaan elämään, vaan myös läheisten ja työkavereiden kun he joutuvat ns. vetämään rekeä puolestasi. On äärimmäisen turhauttavaa kun ei voi antaa täyttä työpanostaan jos joutuu vuoteen omaksi, mutta suurin taakka selkäpotilaasta on varmasti omalle perheelle kun masentuneena ja kärttyisänä todennäköisimmin päätyy tiuskimaan entistäkin pahemmin.

Kymmenen vuoden ajan välilevyt pyörittivät minun, perheeni ja pahimmillaan myös työyhteisöni arkea, kunnes tultiin siihen pisteeseen että ortopedini tarjosi enää ainoana apukeinoa suhteellisen invasiivista operaatiota jossa tulehduskipulääkettä laitettaisiin suoraan nikamien juureen. Olin ollut siinä vaiheessa jo puolisen vuotta kovassa kipulääkekouukussa. Puntaroin lääkärin ehdotusta pitkään, kunnes päätin että ihan sama mitä se vaati, kertokaa minulle mitä muuta voin tehdä päästäkseni tästä kivusta ja lääkekoukusta pois. Lääkäri epäröi, koska kuulemma harvoin potilaalla on riittävää pitkäjänteisyyttä hoidattaa itseään liikunnalla, mutta kertoi kuitenkin vaihtoehdoksi posturaalisen jumpan ja suositteli yhtä nimenomaista paikka ajossa fysioterapeutit vetävät jumppatunteja selkäpotilaille ja muille joilla on vastaavia ongelmia.

Siitä on nyt viisi vuotta kun aloitin Método Pilar Domínguezin, ja siitä päivästä lähtien koko perheen menot on aikataulutettu jumpan ympärille, niin merkittävä vaikutus sillä oli minun vointiini ja sitä kautta koko perheeseen. 

Jumppa on hyvin rauhallista, pikkutarkkaa eikä sisällä mitään hyppyjä tms. jotka voisivat aiheuttaa iskuja selkään tai polviin. Jumppa muistuttaa baletin ja pilateksen sekoitusta, eli liikkeet tehdään rauhallisen musiikin tahdissa, kehon omilla painoilla ja suureksi osaksi seinän vieressä tankoihin tukeutuen. Lihaksia toki vahvistetaan ja tunneilla pääsee vähän hikoilemaankin, mutta merkittävä osuus tunneista keskittyy venytyksiin. Fysioterapeutin koulutuksen saanut ohjaaja tarkastaa jokaisen liikkeen yhteydessä kaikkien osallistujien asennon, ja huomiota kiinnitetäänkin erityisesti jalkaterän, polvien ja lonkan asentoon. Kuten YLE:kin eilen uutisoi (http://yle.fi/uutiset/3-9408601), on selkäpotilaan tehokkaampaa treenata jos ensin opettaa omalle “lihasmuistilleen” vartalon oikean asennon, ja vaarallisinta on oppia treenaamaan väärin, ilman asiantuntijan valvontaa. 

Vähintään yhtä tärkeää kuin ohjaajan asiantuntemus, on hänen persoonansa. Jumpassa jaksaa käydä säännöllisesti kaksi kertaa viikossa vuosikausia jos ohjaaja on sopivan pikkutarkka ja osaa tartuttaa positiivisen otteensa liikuntaan myös oppilaisiinsa. Lopulta kaikki ovat uskollisia niille ohjaajille joiden tunnilta lähtee hymy huulilla. 

Sinnikkyydestä ja säännöllisyydestä huolimatta kannattaa tähän elämänmuutokseen lähteä maltilla. Saattaa mennä kuukausia ennen kuin olo alkaa helpottaa. Itselläni lähti homma sujumaan liikkeiden oppimisen puolesta muutaman kuukauden kuluttua aloittamisesta, mutta niiden samojen liikkeiden hienosäätöä opettelen edelleen. Lopetin kuitenkin kipulääkkeiden syömisen samana päivänä kuin aloitin jumpan, enkä sen koommin ole joutunut nappaamaan kuin ihan satunnaisen buranan. Parasta on huomata kuinka huonoja päiviä tulee yhä edelleen mutta kymmenen kertaa harvemmin kuin ennen, n. yksi päivä vuodessa, kun ennen saatoin olla vuoteen omana jopa viikkoja vuodesta. Lisäksi erittäin harvoin vaaditaan lääkintään enempää kuin yksi 600 mg ibuprofeiini, puhumattakaan lihasrelaksanteista. 

Huikeimmin konkretisoitui jumpan aiheuttamat positiiviset muutokset n. 2,5 vuotta jumpan aloittamisen jälkeen otetuissa röntgenkuvissa. Vaikka niitä oli otettu lähes vuosittain ja välilevyt näkyivät niissä aina yhtä tasaisen mustina, yhtäkkiä niissä alkoi näkyä vaaleaa ainesta, eli keskivartalon vahvistuksen ja venytyksen ansiosta nesteet olivat alkaneet palautua sinne mistä niiden jo luultiin iäksi kaikonneen. 

Pahimpien kipujen aikoina, silloin ennen Pilar Domínguezin löytämistä, pidin epätodennäköisenä ja jossain määrin ahdistavana ajatusta mahdollisesta tulevasta lasten hankinnasta, koska saatoin vain kuvitella miten paljon kivuliaampi selkäni olisi paitsi raskauden aikana, myös lasta nostaessa syliin tms. Hulluimmissa kuvitelmissanikaan en olisi osannut kuvitella miten kivuttomasti raskaus sujuisikaan (jumppasin viikolle 41 saakka), ja nyt tuo 13-kiloinen kahvakuula roikkuu mukana ilman minkäänlaisia kipuja. 

63€ kuussa on mielestäni todella pieni hinta siitä että saa elää kivutonta elämää. Lisäksi ajattelen mielelläni että elleivät selkäkivut olisi osuneet tielleni, en ehkä koskaan olisi omaksunut tätä liikunnallista elämäntapaa, josta varmasti on vielä valtavasti hyötyä kehon ikääntyessä ja muiden kremppojen ilmaantuessa.


Centro Pilar Domínguez
C/ Muntaner 326

www.institutopilardominguez.com

miércoles, 18 de enero de 2017

Koulurumba



Vaihteeksi henkilökohtaisempaan ja ajankohtaisempaan aiheeseen: Kouluhakuun. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, meidän tyttö täyttää marraskuussa 3 vuotta, eli hän aloittaa koulun (P3) syyskuussa. Koulu on varsinaisesti pakollista vasta siitä vuodesta lähtien kun lapsi täyttää kuusi vuotta, mutta käytännössä kaikki aloittavat sen kolmevuotiaana koska sen jälkeen on hankalaa tai oikeastaan mahdotonta päästä haluamaansa kouluun.

Lisähaasteita tähän projektiin asettaa tietysti se että koulut ovat kalliita ja pääosin huonoja. Mahtava kombo! Itse asiassa pääsääntö tuntuu olevan varsinkin yksityisissä kouluissa että mitä kalliimpi, sitä huonompi. Kaikki on tietysti kuulopuhetta - koska miten muutenkaan on tarkoitus saada kouluista tietoa, ei ainakaan koulujen nettisivuilta! - mutta esim. englantilaiset koulut ovat täällä niin huonoja että UK haluaa sanoutua niistä irti. Se ei kuitenkaan estä niitä nyhtämästä keskimäärin 1000-1400€/kk/lapsi. 

Maksut ovat tosiaan ihan naurettavia. Amerikkalainen koulu, joka sentään on hyvän koulun maineessa,  on pyöreästi 1400€/kk ruoka- koulubussi-, materiaali- ym. kuluineen, mutta siihen päälle pyydetään kerran vuodessa “vapaaehtoinen” lahjoitus koululle, ja merkittävimpien lahjoittajaperheiden nimet julkaistaan. Kiva juttu niille lapsille vertailla kenen isukki antoi enemmän kuin oma isukki! 

Seuraavassa kategoriassa ovat yksityiset katalaanikoulut jotka tuppaavat olemaan perinteisiä, sisäoppilaitoshenkisiä, erittäin uskonnollisia ja elitistisiä. Se se vielä puuttuisi että meidän neiti alkaisi hokemaan avemariaa katalaaniksi! Juu ei ole meille se ensimmäinen vaihtoehto.

Yksityiskouluista yllättäen edullisimmassa kategoriassa eli n. 400-900€/kk ovat meidän näkökulmasta ns. kielikoulut, eli ranskalaiset ja saksalainen koulu. Silti näistäkin vain yksi on kohtuullisen välimatkan päässä meiltä. Esim. saksalainen koulu on vielä Barcelonan kaupungin rajalla, eli huomattavasti lähempänä kuin 90% muista yksityiskouluista, mutta tarpeeksi kaukana jotta kaksivuotias (koska täyttää kolme vasta loppuvuodesta) viettäisi lähes koko hereilläoloaikansa  meistä erossa, ja kaiken lisäksi n. kolme tuntia päivästä menisi koulubussissa istuessa. Aika, jonka aikana hän ei pääse leikkimään, kuulemaan Suomea, olemaan ulkona tai olemaan kaksivuotias. Bussi siis lähtisi keskustasta n. seitsemän aikaan aamulla, koulu päättyy 16:30 ja kotona hän olisi n. klo 18:00. Jäisihän siinä jopa tunti aikaa syödä illallinen, leikkiä ja viettää aikaa meidän kanssa!

Toistaiseksi meillä on kalenterissa 15 koulua vierailtavana tänä keväänä, mutta siinä ei ole vielä kaikki koska julkiset lähikoulut on vielä tsekkaamatta. Koko tämä showhan johtuu oikeastaan vain ja ainoastaan siitä että julkinen koulu on meille se vihoviimeinen vaihtoehto, vaikkemme voi sitä täysin rajata ulos. Nekään eivät ole ilmaisia (käsittääkseni 200-300€/kk) mutta sillä saa sentään Euroopan huonointa koulutusta, huonolaatuista (pääosin paneroitua, fritattua, suolaista ja rasvaista) ruokaa, ja 95% ajasta katalaaniksi! Ei kiitos, meillä on hallussa jo yksi häviävä vähemmistökieli ja haluamme miljoona kertaa mieluummin lapsemme oppivan hyvän espanjan kuin katalaanin. Jos siihen espanjan päälle saa kaupanpäällisenä katalaanin ja muita kieliä, niin se on toki vain plussaa.


Harvoin olen nähnyt yhdessä paikassa niin paljon turkissomisteisia takkeja ja Louis Vuittonin laukkuja kuin eilisessä ranskalaisen lastentarhan esittelytapaamisessa, mutta “he eivät missään nimessä ole eliittikoulu”. Tänään sen sijaan pitää muistutella itselleen että oliko meillä oikeastaan mitään tekemistä saksalaisen kielen ja kulttuurin kanssa kun koko perhe on kutsuttu iltapäivällä sinne haastatteluun.

Meiltä on monesti kysytty emmekö ole harkinneet paluumuuttoa Suomeen kun tämä koulukysymys täällä on niin haastava. Ei, emme ole. Toki se olisi voinut olla yksi niistä kriittisistä asioista joita elämä olisi voinut asettaa eteen ja pistää miettimään koko elämää uusiksi, mutta ei ole sattumaa että olemme asuneet täällä jo kohta 11 vuotta. Elämä on täällä ja arki tässä ympäristössä tekee meidät onnelliseksi. Voi toki olla että joskus tulevaisuudessa joudumme tekemään toisenlaisia päätöksiä, mutta ainakin toistaiseksi haluamme ajatella että tämä koulukysymys ei ole mikään deal breaker ja että asiat kyllä järjestyvät. Ehkä lapsemme saisi paremman peruskoulutuksen Suomessa, mutta samalla uskomme hänen elävän täällä huomattavasti monipuolisempaa elämää kuin Helsingissä. Kyllä tämä tästä suttaantuu!

martes, 10 de enero de 2017

HKI-BCN



Onhan se suuri helpotus että tytöllä on nykyään oma paikka lentokoneessa. Pitkä rötkäle joka ei muutenkaan viihdy pitkään paikoillaan on todella haastava lasti sylissä lähes neljän tunnin ajan. Nytkin se mahtuu aika kätevästi vetelemään sikeitä tässä meidän välissä. Ilman eväitä ei näistä lennoista selviäisi kukaan hengissä, mutta ihan varmasti asiaa auttaa että tyttö on lentänyt koko pienen ikänsä eikä siis ainakaan jännitä lentokoneeseen menemistä. Tämä on jo hänen 26. lentonsa, eli keskimäärin n. lento per kuukausi.

Ei sitä silloin tietysti tajunnut, ja varmasti jännittikin monin verroin enemmän kaikki se säätö, mutta kyllä lentäminen on kaikista helpointa lapsen ollessa alle puolivuotias pötkylä joka vain syö ja nukkuu, eikä ruokia tai niiden valmistuksiakaan tarvitse erikseen miettiä. Suin surminkaan en olisi lähtenyt mihinkään eksoottiseen kohteeseen siinä vaiheessa kun neidin ruokavalio oli rajallinen, kaikki piti soseuttaa tai muuten käsitellä hänelle sopiviksi palasiksi, ja ruoan oli oltava tarjolla tasalta eikä viittä yli. Onhan tämä ihan luksusta kun nyt omakin sisäinen ruokanatsimutsi ei enää saa halvausta joka kerta kun lapsen ateria korvaantuu viikon sadannella karjalanpiirakalla tai isovanhemmat sujauttavat herkkuja pöydän alta.

Myös oma matkustusrentous on kasvanut eikä pelkästään neidin ansiosta. Ennen mietittiin ruoka- ja päiväunirytmejä ja optimoitiin lentoaikoja niiden mukaan. Sitten ei tarvittu kuin yksi reilummin myöhästynyt lento ja toinen jonka aikana tyttö nukahti päikkäriajasta ja hillittömästä yliväsymysriehunnasta huolimatta vasta kymmenen minuuttia ennen koneen laskua. Nykyään siis toteamme vain että syteen tai saveen, tässä konkurssissa ei enää paljoa optimoinnit auta, reisille menee kumminkin, ja otamme nykyään vain halvimmat suorat lennot ja päätämme selvitä reissusta jollain tavalla hengissä. 

Kotona odottaa kyllä "jääkylmä kalkkuna". Näin jäivät Suomeen ja vain joululoman muistoiksi mummit jotka antavat herkkuja kun lounas ei maistu, youtubella leikkimiset mamman tabletilla heti aamusta, iltapäivät sisällä kun on niin kylmä että kaikkia laiskottaa liikaa lähteä ulos tai mahdollisuus kömpiä aamulla isin ja äidin viereen jatkounille kun ei tarvitse kiirehtiä tarhaan. Toisekseen luulisi näiden muutosten ja ruotuun paluun olevan helpompaa kun ympäristön vaihdos siinä samalla on niin selkeä. Ja toki myös tarhan tiukka aikataulu tulee auttamaan meitä kaikkia arkirutiiniin palautumisessa. Ihanaa että sekin alkaa taas huomenna niin saamme kaikki omaa aikaa!


P.S. Olihan se söpöä kun lapsi nukkui koneessa meidän välissä, mutta pian sen jälkeen ainoa nukkumispaikka jossa ei huudettu täysiä oli lentokoneen lattialla siinä jalkatilassa penkkien alla, äidin käsilaukku tyynynä. Whatever works!