viernes, 20 de enero de 2017

Método Pilar Domínguez



Selkäkivut ja välilevynpullistumat ovat yhä yleisempi vaiva ja voivat pahimmillaan rajoittaa elämää. Itsekin kirurgin pöydällä käyneenä myönnän että pahimmillaan selkäkivut vaikuttavat paitsi liikunta- ja työkykyyn, myös mielialaan ja sitä kautta kaikkeen muuhunkin elämään. Eikä vain omaan elämään, vaan myös läheisten ja työkavereiden kun he joutuvat ns. vetämään rekeä puolestasi. On äärimmäisen turhauttavaa kun ei voi antaa täyttä työpanostaan jos joutuu vuoteen omaksi, mutta suurin taakka selkäpotilaasta on varmasti omalle perheelle kun masentuneena ja kärttyisänä todennäköisimmin päätyy tiuskimaan entistäkin pahemmin.

Kymmenen vuoden ajan välilevyt pyörittivät minun, perheeni ja pahimmillaan myös työyhteisöni arkea, kunnes tultiin siihen pisteeseen että ortopedini tarjosi enää ainoana apukeinoa suhteellisen invasiivista operaatiota jossa tulehduskipulääkettä laitettaisiin suoraan nikamien juureen. Olin ollut siinä vaiheessa jo puolisen vuotta kovassa kipulääkekouukussa. Puntaroin lääkärin ehdotusta pitkään, kunnes päätin että ihan sama mitä se vaati, kertokaa minulle mitä muuta voin tehdä päästäkseni tästä kivusta ja lääkekoukusta pois. Lääkäri epäröi, koska kuulemma harvoin potilaalla on riittävää pitkäjänteisyyttä hoidattaa itseään liikunnalla, mutta kertoi kuitenkin vaihtoehdoksi posturaalisen jumpan ja suositteli yhtä nimenomaista paikka ajossa fysioterapeutit vetävät jumppatunteja selkäpotilaille ja muille joilla on vastaavia ongelmia.

Siitä on nyt viisi vuotta kun aloitin Método Pilar Domínguezin, ja siitä päivästä lähtien koko perheen menot on aikataulutettu jumpan ympärille, niin merkittävä vaikutus sillä oli minun vointiini ja sitä kautta koko perheeseen. 

Jumppa on hyvin rauhallista, pikkutarkkaa eikä sisällä mitään hyppyjä tms. jotka voisivat aiheuttaa iskuja selkään tai polviin. Jumppa muistuttaa baletin ja pilateksen sekoitusta, eli liikkeet tehdään rauhallisen musiikin tahdissa, kehon omilla painoilla ja suureksi osaksi seinän vieressä tankoihin tukeutuen. Lihaksia toki vahvistetaan ja tunneilla pääsee vähän hikoilemaankin, mutta merkittävä osuus tunneista keskittyy venytyksiin. Fysioterapeutin koulutuksen saanut ohjaaja tarkastaa jokaisen liikkeen yhteydessä kaikkien osallistujien asennon, ja huomiota kiinnitetäänkin erityisesti jalkaterän, polvien ja lonkan asentoon. Kuten YLE:kin eilen uutisoi (http://yle.fi/uutiset/3-9408601), on selkäpotilaan tehokkaampaa treenata jos ensin opettaa omalle “lihasmuistilleen” vartalon oikean asennon, ja vaarallisinta on oppia treenaamaan väärin, ilman asiantuntijan valvontaa. 

Vähintään yhtä tärkeää kuin ohjaajan asiantuntemus, on hänen persoonansa. Jumpassa jaksaa käydä säännöllisesti kaksi kertaa viikossa vuosikausia jos ohjaaja on sopivan pikkutarkka ja osaa tartuttaa positiivisen otteensa liikuntaan myös oppilaisiinsa. Lopulta kaikki ovat uskollisia niille ohjaajille joiden tunnilta lähtee hymy huulilla. 

Sinnikkyydestä ja säännöllisyydestä huolimatta kannattaa tähän elämänmuutokseen lähteä maltilla. Saattaa mennä kuukausia ennen kuin olo alkaa helpottaa. Itselläni lähti homma sujumaan liikkeiden oppimisen puolesta muutaman kuukauden kuluttua aloittamisesta, mutta niiden samojen liikkeiden hienosäätöä opettelen edelleen. Lopetin kuitenkin kipulääkkeiden syömisen samana päivänä kuin aloitin jumpan, enkä sen koommin ole joutunut nappaamaan kuin ihan satunnaisen buranan. Parasta on huomata kuinka huonoja päiviä tulee yhä edelleen mutta kymmenen kertaa harvemmin kuin ennen, n. yksi päivä vuodessa, kun ennen saatoin olla vuoteen omana jopa viikkoja vuodesta. Lisäksi erittäin harvoin vaaditaan lääkintään enempää kuin yksi 600 mg ibuprofeiini, puhumattakaan lihasrelaksanteista. 

Huikeimmin konkretisoitui jumpan aiheuttamat positiiviset muutokset n. 2,5 vuotta jumpan aloittamisen jälkeen otetuissa röntgenkuvissa. Vaikka niitä oli otettu lähes vuosittain ja välilevyt näkyivät niissä aina yhtä tasaisen mustina, yhtäkkiä niissä alkoi näkyä vaaleaa ainesta, eli keskivartalon vahvistuksen ja venytyksen ansiosta nesteet olivat alkaneet palautua sinne mistä niiden jo luultiin iäksi kaikonneen. 

Pahimpien kipujen aikoina, silloin ennen Pilar Domínguezin löytämistä, pidin epätodennäköisenä ja jossain määrin ahdistavana ajatusta mahdollisesta tulevasta lasten hankinnasta, koska saatoin vain kuvitella miten paljon kivuliaampi selkäni olisi paitsi raskauden aikana, myös lasta nostaessa syliin tms. Hulluimmissa kuvitelmissanikaan en olisi osannut kuvitella miten kivuttomasti raskaus sujuisikaan (jumppasin viikolle 41 saakka), ja nyt tuo 13-kiloinen kahvakuula roikkuu mukana ilman minkäänlaisia kipuja. 

63€ kuussa on mielestäni todella pieni hinta siitä että saa elää kivutonta elämää. Lisäksi ajattelen mielelläni että elleivät selkäkivut olisi osuneet tielleni, en ehkä koskaan olisi omaksunut tätä liikunnallista elämäntapaa, josta varmasti on vielä valtavasti hyötyä kehon ikääntyessä ja muiden kremppojen ilmaantuessa.


Centro Pilar Domínguez
C/ Muntaner 326

www.institutopilardominguez.com

miércoles, 18 de enero de 2017

Koulurumba



Vaihteeksi henkilökohtaisempaan ja ajankohtaisempaan aiheeseen: Kouluhakuun. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, meidän tyttö täyttää marraskuussa 3 vuotta, eli hän aloittaa koulun (P3) syyskuussa. Koulu on varsinaisesti pakollista vasta siitä vuodesta lähtien kun lapsi täyttää kuusi vuotta, mutta käytännössä kaikki aloittavat sen kolmevuotiaana koska sen jälkeen on hankalaa tai oikeastaan mahdotonta päästä haluamaansa kouluun.

Lisähaasteita tähän projektiin asettaa tietysti se että koulut ovat kalliita ja pääosin huonoja. Mahtava kombo! Itse asiassa pääsääntö tuntuu olevan varsinkin yksityisissä kouluissa että mitä kalliimpi, sitä huonompi. Kaikki on tietysti kuulopuhetta - koska miten muutenkaan on tarkoitus saada kouluista tietoa, ei ainakaan koulujen nettisivuilta! - mutta esim. englantilaiset koulut ovat täällä niin huonoja että UK haluaa sanoutua niistä irti. Se ei kuitenkaan estä niitä nyhtämästä keskimäärin 1000-1400€/kk/lapsi. 

Maksut ovat tosiaan ihan naurettavia. Amerikkalainen koulu, joka sentään on hyvän koulun maineessa,  on pyöreästi 1400€/kk ruoka- koulubussi-, materiaali- ym. kuluineen, mutta siihen päälle pyydetään kerran vuodessa “vapaaehtoinen” lahjoitus koululle, ja merkittävimpien lahjoittajaperheiden nimet julkaistaan. Kiva juttu niille lapsille vertailla kenen isukki antoi enemmän kuin oma isukki! 

Seuraavassa kategoriassa ovat yksityiset katalaanikoulut jotka tuppaavat olemaan perinteisiä, sisäoppilaitoshenkisiä, erittäin uskonnollisia ja elitistisiä. Se se vielä puuttuisi että meidän neiti alkaisi hokemaan avemariaa katalaaniksi! Juu ei ole meille se ensimmäinen vaihtoehto.

Yksityiskouluista yllättäen edullisimmassa kategoriassa eli n. 400-900€/kk ovat meidän näkökulmasta ns. kielikoulut, eli ranskalaiset ja saksalainen koulu. Silti näistäkin vain yksi on kohtuullisen välimatkan päässä meiltä. Esim. saksalainen koulu on vielä Barcelonan kaupungin rajalla, eli huomattavasti lähempänä kuin 90% muista yksityiskouluista, mutta tarpeeksi kaukana jotta kaksivuotias (koska täyttää kolme vasta loppuvuodesta) viettäisi lähes koko hereilläoloaikansa  meistä erossa, ja kaiken lisäksi n. kolme tuntia päivästä menisi koulubussissa istuessa. Aika, jonka aikana hän ei pääse leikkimään, kuulemaan Suomea, olemaan ulkona tai olemaan kaksivuotias. Bussi siis lähtisi keskustasta n. seitsemän aikaan aamulla, koulu päättyy 16:30 ja kotona hän olisi n. klo 18:00. Jäisihän siinä jopa tunti aikaa syödä illallinen, leikkiä ja viettää aikaa meidän kanssa!

Toistaiseksi meillä on kalenterissa 15 koulua vierailtavana tänä keväänä, mutta siinä ei ole vielä kaikki koska julkiset lähikoulut on vielä tsekkaamatta. Koko tämä showhan johtuu oikeastaan vain ja ainoastaan siitä että julkinen koulu on meille se vihoviimeinen vaihtoehto, vaikkemme voi sitä täysin rajata ulos. Nekään eivät ole ilmaisia (käsittääkseni 200-300€/kk) mutta sillä saa sentään Euroopan huonointa koulutusta, huonolaatuista (pääosin paneroitua, fritattua, suolaista ja rasvaista) ruokaa, ja 95% ajasta katalaaniksi! Ei kiitos, meillä on hallussa jo yksi häviävä vähemmistökieli ja haluamme miljoona kertaa mieluummin lapsemme oppivan hyvän espanjan kuin katalaanin. Jos siihen espanjan päälle saa kaupanpäällisenä katalaanin ja muita kieliä, niin se on toki vain plussaa.


Harvoin olen nähnyt yhdessä paikassa niin paljon turkissomisteisia takkeja ja Louis Vuittonin laukkuja kuin eilisessä ranskalaisen lastentarhan esittelytapaamisessa, mutta “he eivät missään nimessä ole eliittikoulu”. Tänään sen sijaan pitää muistutella itselleen että oliko meillä oikeastaan mitään tekemistä saksalaisen kielen ja kulttuurin kanssa kun koko perhe on kutsuttu iltapäivällä sinne haastatteluun.

Meiltä on monesti kysytty emmekö ole harkinneet paluumuuttoa Suomeen kun tämä koulukysymys täällä on niin haastava. Ei, emme ole. Toki se olisi voinut olla yksi niistä kriittisistä asioista joita elämä olisi voinut asettaa eteen ja pistää miettimään koko elämää uusiksi, mutta ei ole sattumaa että olemme asuneet täällä jo kohta 11 vuotta. Elämä on täällä ja arki tässä ympäristössä tekee meidät onnelliseksi. Voi toki olla että joskus tulevaisuudessa joudumme tekemään toisenlaisia päätöksiä, mutta ainakin toistaiseksi haluamme ajatella että tämä koulukysymys ei ole mikään deal breaker ja että asiat kyllä järjestyvät. Ehkä lapsemme saisi paremman peruskoulutuksen Suomessa, mutta samalla uskomme hänen elävän täällä huomattavasti monipuolisempaa elämää kuin Helsingissä. Kyllä tämä tästä suttaantuu!

martes, 10 de enero de 2017

HKI-BCN



Onhan se suuri helpotus että tytöllä on nykyään oma paikka lentokoneessa. Pitkä rötkäle joka ei muutenkaan viihdy pitkään paikoillaan on todella haastava lasti sylissä lähes neljän tunnin ajan. Nytkin se mahtuu aika kätevästi vetelemään sikeitä tässä meidän välissä. Ilman eväitä ei näistä lennoista selviäisi kukaan hengissä, mutta ihan varmasti asiaa auttaa että tyttö on lentänyt koko pienen ikänsä eikä siis ainakaan jännitä lentokoneeseen menemistä. Tämä on jo hänen 26. lentonsa, eli keskimäärin n. lento per kuukausi.

Ei sitä silloin tietysti tajunnut, ja varmasti jännittikin monin verroin enemmän kaikki se säätö, mutta kyllä lentäminen on kaikista helpointa lapsen ollessa alle puolivuotias pötkylä joka vain syö ja nukkuu, eikä ruokia tai niiden valmistuksiakaan tarvitse erikseen miettiä. Suin surminkaan en olisi lähtenyt mihinkään eksoottiseen kohteeseen siinä vaiheessa kun neidin ruokavalio oli rajallinen, kaikki piti soseuttaa tai muuten käsitellä hänelle sopiviksi palasiksi, ja ruoan oli oltava tarjolla tasalta eikä viittä yli. Onhan tämä ihan luksusta kun nyt omakin sisäinen ruokanatsimutsi ei enää saa halvausta joka kerta kun lapsen ateria korvaantuu viikon sadannella karjalanpiirakalla tai isovanhemmat sujauttavat herkkuja pöydän alta.

Myös oma matkustusrentous on kasvanut eikä pelkästään neidin ansiosta. Ennen mietittiin ruoka- ja päiväunirytmejä ja optimoitiin lentoaikoja niiden mukaan. Sitten ei tarvittu kuin yksi reilummin myöhästynyt lento ja toinen jonka aikana tyttö nukahti päikkäriajasta ja hillittömästä yliväsymysriehunnasta huolimatta vasta kymmenen minuuttia ennen koneen laskua. Nykyään siis toteamme vain että syteen tai saveen, tässä konkurssissa ei enää paljoa optimoinnit auta, reisille menee kumminkin, ja otamme nykyään vain halvimmat suorat lennot ja päätämme selvitä reissusta jollain tavalla hengissä. 

Kotona odottaa kyllä "jääkylmä kalkkuna". Näin jäivät Suomeen ja vain joululoman muistoiksi mummit jotka antavat herkkuja kun lounas ei maistu, youtubella leikkimiset mamman tabletilla heti aamusta, iltapäivät sisällä kun on niin kylmä että kaikkia laiskottaa liikaa lähteä ulos tai mahdollisuus kömpiä aamulla isin ja äidin viereen jatkounille kun ei tarvitse kiirehtiä tarhaan. Toisekseen luulisi näiden muutosten ja ruotuun paluun olevan helpompaa kun ympäristön vaihdos siinä samalla on niin selkeä. Ja toki myös tarhan tiukka aikataulu tulee auttamaan meitä kaikkia arkirutiiniin palautumisessa. Ihanaa että sekin alkaa taas huomenna niin saamme kaikki omaa aikaa!


P.S. Olihan se söpöä kun lapsi nukkui koneessa meidän välissä, mutta pian sen jälkeen ainoa nukkumispaikka jossa ei huudettu täysiä oli lentokoneen lattialla siinä jalkatilassa penkkien alla, äidin käsilaukku tyynynä. Whatever works!

viernes, 28 de octubre de 2016

Raffaelli



Lomamatkalla tuntuu väärältä mennä syömään etniseen ravintolaan tai ylipäätään mihinkään ravintolaan joka ei edusta paikallista ruokakulttuuria. Toki joissain kaupungeissa, kuten Lontoossa, ne ovat juurikin nuo etniset jotka sitä paikallista ruokakulttuuria parhaiten edustavat, mutta kieltämättä itsekin katsoisin vähän kieroon jos Barcelonassa vierailevat ystäväni kertoisivat syöneensä italialaisessa ravintolassa koska pelkäisin sen tapahtuneen epätoivon inspiroimana pahimman nälän hetkellä ja pizzaan sortuen.

Kymmenen Barcelonan vuoden jälkeen on kuitenkin mielestäni paitsi hyväksyttävää myös virkistävää käydä mahdollisimman erilaisissa ravintoloissa, tarjoilivatpa ne sitten kanan kieliä tai kebabia. Harvemmin kulinaristisia yllätyksiä etsivänä ja arvostavana kuitenkaan tulee lähdettyä italialaiseen ellei pohjalla ole kalvava carbonaran tai pizzan himo.

Raffaella on perinteinen italialainen perheravintola, josta on turha etsiä pizzauunia. Ei niin että pizzassa olisi mitään vikaa mutta kategorisoidakseni ravintolaa ja sen tarjontaa! Perheet kauniit tyttäret hoitavat tarjoilun ja puhuvat espanjaa ihanan vahvalla italialaisaksentilla. Korot kopisevat ja puhe porisee, koska ravintola on selvästi suosittu paitsi paikallisen, myös Barcelonan italialaisten keskuudessa. Sisustus on viehättävä, hieno mutta kodikas, eikä lainkaan teennäinen. Valkoiset pöytäliinat, mutta kalusteet enemmän 90- kuin 2010-luvulta.

Kuinka todennäköistä on saada maailman paras negroni jos sitä tilattaessa tarjoilija menee hetkeksi hiljaiseksi ja toteaa että “Hmmm, minusta tuntuu että meiltä löytyy kyllä ainekset negroniin”? Mahtavat viinit, vielä paremmat pastat ja lihat, ankkaterriinit ja se tiramisu, jota en koskaan muulloin uskalla ravintolassa tilata koska pelkään liiaksi pettyväni.

Ravintola sijaitsee Antúnez -kadulla joka selvästi elää pre-kukoistuskauttaan. Viimeisen kahden vuoden sisällä kadun varrelle on ilmestynyt Tomo II -jäätelöbaarin lisäksi viehkoja baareja ja kuppiloita, kahvipaahtimo ja pieniä putiikkeja jotka kaikki lupailevat hyvää kadun tarjonnalle tulevaisuudessa.


Raffaella tarjoaa myös lounasta, mutta suositeltava ennemmin iltapaikaksi. Paras varata pöytä klo 21:ksi.
Osoite: C/ Luis Antúnez, 11. Gracian puolella, Vía Augustan kyljessä.

jueves, 27 de octubre de 2016

ABaC


ABaC on todennäköisesti listoilla jos suunnittelet syöväsi Barcelonan parhaissa ravintoloissa, tai jos harrastuksiisi kuuluu Michelin-tähtien keräileminen. Kaksi Michelin-tähteä, paras katalonialainen ravintola v. 2011, kovin paljon vikaan näillä ei voi mennä. Ruoka on hyvin saman tyylistä kuin Can Rocassa, eli pääasiassa katalonialaisia raaka-aineita yllättävissä tekstuureissa ja yllättävillä makuyhdistelmillä.

Itse nautin tämän tason ravintoloissa yllätyksellisyydestä, eikä showtakaan voi olla missään nimessä liikaa. Päin vastoin, minusta on ihanaa kun pöydässäni porisevat mitä ihmeellisimmät monikerroksiset lasipannut joissa putputtaa joku yllätyselementti seuraavaan ruokalajiin. Showmeininkiä ei Abacissa puutu, kun jälkiruokaan tehtävä jäätelö valmistetaan pöydässä Jack Daniels-tynnyrien lastuista keitetystä “teestä” kuivajäällä.

Kuudentoista ruokalajin jälkeen oli haastavaa saada happea, vaikkei 4-5 tunnin illallinen niin pitkältä tuntunutkaan. Lähes poikkeuksetta fine dining -ravintoloissa jälkiruoka on pettymys, mutta Abacista päällimmäiseksi mieleen jäivät yllämainittu Jack Daniels -jäätelö, sardiinit sekä savustettu, rasvaa tihkuva foie micuit -briossi sakella. 

Mielestäni yksi oleellisimpia asioita tämän tyylisissä ravintoloissa on yllätyksellisyys. Mitä oudompi ulkonäkö, maku, koostumus ja tarjoilutapa, sen hauskempi. En halua tietää ruokalajien määrää tai ainuttakaan raaka-ainetta (kunhan allergiat otetaan huomioon) jotta pääsen arvuuttelemaan niitä itse taideteosten saapuessa eteeni. Kannattaa ehdottomasti ottaa tasting menu ja wine pairing, mutta pitää muistaa erikseen mainita ettei halua nähdä ruokalistaa jotta kavalkaadin 16 ruokalajia pysyvät yllätyksenä.

Keittiössä vallitsi hypnoottinen kuri, järjestys ja hiljainen tehokkuus, vaikka henkilökuntaa oli “kädet savessa” varmasti enemmän kuin asiakkaita. Salihenkilökuntakin oli mieleenpainuvan ystävällistä ja avointa. Parasta on kun tarjoiluhenkilökunta rentoutuu ja uskaltautuu avaamaan vähän enemmän työpaikkansa erityispiirteitä, kulttuuria ja kuriositeetteja. Välillä näkyi kuinka oppipoika tuli juosten ulos keittiöstä mutta muisti jarruttaa juuri ennen saliin astumistaan. Kraka vaan suoraksi ja hymy kasvoille.

Perinteistä fine diningia arvostavalle. 


Osoite: Av. del Tibidabo, 1

jueves, 8 de septiembre de 2016

Mandarin Oriental


Välillä arki kaipaa alleen siivet. Erityisesti jos arkeen on sattunut kuulumaan useampi päivä suuremman luokan humputtelua, vajaita yöunia ja liikaa hiuslakkaa. Tällöin on äärimmäisen suositeltavaa käydä nollaamassa peli pitkällä ja hitaalla sunnuntai-iltapäivällä Mandarin Orientalissa. Mandarin Orientalin sunnuntaibrunssi pesee mielestä pahimmankin morkkiksen, saa taas uskomaan kaikkeen hyvään ja kauniiseen, ja saa vatsan niin täyteen ettei sen jälkeen tulisi enää mieleenkään jatkaa viikonloppua muualla kuin kotisohvalla.

Barcelonassakin on valtava brunssiboomi, mutta täällä se valitettavasti voi tarkoittaa sitä että pelkän café con lechen  kylkeen voi saada jopa croissantin. Toki hyviäkin brunssipaikkoja on paljon ja niitä on paljon eri tyyppisiä. Oma top 3:ni on laadultaan ja tarjonnaltaan valovuosien päässä brunssipaikkojen suuresta massasta, mutta hyvähän se on että eri tarpeisiin ja tilanteisiin löytyy erilaisia paikkoja. Mandarin Oriental on kaupungin ylivoimaisesti paras brunssipaikka laadultaan, tarjonnaltaan, tunnelmaltaan ja ympäristöltään. Sitä ei halua ylikuluttaa ettei siihen vain kyllästyisi, joten sinne on kiva mennä n. kerran vuodessa erikoisemman viikonlopun “päättäjäisiin”.

Jo hotelliin astuessa pääsee sisään tunnelmaan kun astelee pitkin Paseo de Gracialta vastaanottoon johdattavaa itämainen kukallista mattoa pitkin, ja hotellin ylellinen tuoksu yltää melkein kadulle saakka. Asiaa toki auttaa myös se että katutasossa on Tiffanyn ja Brionin liikkeet ja vastaanottoaulassa on Manolo Blahnik.

Brunssi tarjoillaan sunnuntaisin klo 12:30-16:00 alakerran valossa kylpevässä salissa joka henkii Earl Grayta, helmenharmaita sisustustekstiilejä ja mielenrauhaa. Brunssi on niin runsas, että sen selättäminen vaatii ennalta suunnitellut strategian. Buffetissa on suolainen ja makea puoli, mutta näiden lisäksi siihen kuuluu ruokalista jolta saa tilata milloin vain mitä vain ja niin paljon kuin napa vetää. Listalta löytyvät berberechokset, foie micuit ranskalaisilla, mehukkaan verinen sisäfilepihvi, eggs benedict, hummeririsotto sekä crepit appelsiinimarmeladilla ovat ohittamattomia klassikoita. Suolainen buffet koostuu juustoista ja leikkeleistä, susheista, lähi-idän kylmistä herkuista, rasvaisita tryffelimakkaroista ja juustognocceista sekä erilaisista kaloista. Makeasta buffetista puolestaan löytyvät kaupungin ylivoimaisesti parhaat kakut joten niitä kannattaa käydä maistelemassa jopa suolaisten ruokien välissä, koska muuten amatöörille saattaa käydä niin ettei lopussa jaksa kakkuja syödä kuin silmillään, ja se olisi traagista se.

Juomista hintaan kuuluu lasi cavaa alkuun, sekä niin paljon kahvia ja teetä kuin jaksaa juoda. Teelaatuja on kymmenisen ja teehifistelijänäkin voin suositella niistä melkein kaikkia. Paras on kuitenkin talon oma sekoitus jossa on hieman ruusua.

Ruokalajeja on niin paljon että kolme tuntia on melkeinpä minimiaika mikä brunssiin kannattaa varata. Lapsilla luonnollisesti ei ole niin pitkää pinnaa, mutta heille on vastikään avattu oma peuhaushuone viereiseen saliin. Näin kaikki nauttivat enemmän. Pöytä on suositeltavaa varata etukäteen.


Mandarin Orientalin brunssi on tarjolla joka sunnuntai klo 12:30-16:00. Hinta aikuisilta 49€.

Osoite: Passèig de Gracia 38-40, Barcelona, tel. 931 518 888

miércoles, 31 de agosto de 2016

DelaCrem




Luulet syöneesi maailman parasta jäätelöä viimeisimmällä Italian-lomallasi. Uskon että jäätelö oli hyvää, mutta jutellaan vasta sitten kun olet maistanut DelaCremin jäätelöitä. Erityisesti heidän pistaasijäätelöään. Se on erittäin pähkinäistä, kermaista muttei rasvaista, aidon pistaasin vihreää, juuri sopivan makeaa, ja ennen kaikkea hieman suolaista.

DelaCrem avasi Conçell de Centin ja Enric Granadosin kulmaan (Brunch & Cakea vastapäätä) viitisen vuotta sitten. Avajaisviikonloppuna kävimme muistaakseni neljä kertaa jäätelöllä, koska oli pakko päästä maistamaan heti mahdollisimman monta makua. Sen viikonlopun jälkeen Massimo, paikan italialainen omistaja, alkoi tunnistaa meidät jo tullessamme kadulla vastaan. Lisää pisteitä Massimo sai todettuaan kerran että “Ei, valitettavasti tänään ei ole suklaajäätelöä. En tiedä mikä siinä meni tänä aamuna vikaan mutta se ei ollut sellaista kuin pitäisi.” Laatustandardit ovat siis kohdillaan.

DelaCremin valikoimissa on aina (eli melkein aina) ei-kausiriipuvaisia makuja kuten juurikin tuo pistaasi, suklaa, stracciatella, hasselpähkinä (avellana), flor de nata, kinuski (ihanan ällömakea dulce de leche) ja muutama muu. Tämän lisäksi tarjolla on n. kahdeksasta kymmeneen vaihtelevaa kausimakua eli kauden hedelmistä ja marjoista tehtyjä melkein sorbettimaisia jäätelöitä, kuten rypäle (uva de moscatel), mojito, omena, vadelma (huippuhyvä frambuesa), viikuna (higo), verigreippi etc. Lisäksi mukana on aina joku eksoottisempi kokeilu kuten esim. sabaione. 

Jäätelö on saatavissa joko pikarissa tai aidossa vohvelissa. Vaikka DelaCremissa on talvellakin jonoa kadulle asti, kaikki tulevat sinne jäätelön perässä. Silti mainittakoon, että sieltä saa myös todella hyvää kahvia, croissantteja sekä pieniä suloisen kirpeitä sitruunamarenkitorttuja.


DelaCrem on auki viikon jokaisena päivänä klo 9:30-21:30.
Osoite: Enric Granados 15, Eixample Izquierda, Barcelona